Niinhän se on. Sain onneksi kokea ihanimman asian koko tähänastisen elämäni aikana, eli syntymän ja pentujen kasvun seuraamisen. Tää aika oli niin rikasta, nyt vaan tuntuu että miun ois pitäny ottaa siitä irti enemmänkin.   Ei se kuitenkaan surua vähennä, oma työnsä siinäkin kun oon niin herkkä näköjään. Kyllä on tullu "muutamia" kyyneliä tänään vuodatettua ja hirmuinen ikävä on unikaveria, mutta se on nyt hyvässä uudessa kodissa.

Poitsulla on kaikki mennyt tähän asti hyvin, kun lähdin niin poitsu ihan hyvillä mielin häntä pystyssä kipitteli ympäri uutta kotiaan ja oli pirtsakka. On se vaan ihana ihana luonne.  

Kiitos.

Kun vaan muutkin niin tekisi ja haluais hyvin kasvatetun maatiaisen, sillä Iitu on edelleen ilman omaa kotia. Mutta oon valmis oottamaan, se neiti ansaitsee myös parhaan mahdollisen kodin.